SSPL pelastuslakiesityksestä
Mitä lakiluonnoksesta löytyy … ja ei löydy
Marraskuun alussa sisäasiainministeriö esitteli ehdotuksensa uudeksi pelastuslaiksi. Syksyyn saakka sopimuspalokuntien keskuudessa oli eletty siinä uskossa, että lakia valmisteltaisiin jonkinlaisena ministeriön ja alan keskeisten toimijoiden välisenä yhteistyönä. Yhteistyönä, jossa olisi pykäläviidakon työstössä mukana myös vapaaehtoissektorin asiantuntijat. Valitettavasti näin ei ollut asian laita, ja jälki näkyy. Yhtä yksittäistä kohtaa lukuun ottamatta (uusi 94 §, joka laillistaa joitakin toistaiseksi laittomia viranomaisrekistereitä, mistä huomautettiin jo nykyisen lain valmistelun säätämisen yhteydessä) sopimuspalokuntien puolelta tulleet esitykset on kokonaisvaltaisesti tyrmätty.
Uusi lakiehdotus ei ratkaise ainoatakaan niistä sopimuspalokuntakentällä havaituista ongelmakohdista, joista SSPL esityksessään on perustelujen saattelemana huomauttanut. Liiton esitys tehtiin pelastusosaston nimenomaisesta kehoituksesta, ja Liiton esityksessä pyrittiin paitsi kuvaamaan ongelmaa, myös tarjoamaan ongelmille ratkaisuehdotuksia. Näistä esityksistä lakiluonnoksessa ei (mainittua sopimuspalokuntatoiminnan kannalta täysin toistarvoista rekisteripykälää lukuun ottamatta) näy minkäänlaisia jälkiä. Se seikka, että samaisen pelastusosaston virkamiehet kehuivat sopimuspalokuntien perusteellista esityötä ja yksityiskohtaisia perusteluita ei ole vaikuttanut lopputulokseen. Jos uusi laki astuu luonnoksen mukaisessa muodossa voimaan, joutuvat vapaaehtoispalokunnat myös jatkossa elämään parhaassakin tapauksessa keskinkertaisen pelastuslain kanssa. Luonnoksessa esitetyssä muodossaan uusi pelastuslaki ei ratkaise todettuja ongelmia eikä se muutenkaan millään tavalla tue vapaaehtoistoimintaa, vaan pahimmassa tapauksessa jopa entistäkin enemmän haittaa sitä.
Valtioneuvoston kehotus parantaa sopimuspalokuntienkin toimintaedellytyksiä on kaikunut kuuroille korville. Sääli, koska julkisuudessa on paljon puhuttu pyrkimyksestä parempaan. Kun juhlapuheissa on kehuttu vapaaehtoistoimintaa, oltu huolissaan sen jatkuvuudesta ja värisevin äänin kuvattu sen ratkaisevaa merkitystä pelastustoimelle, niin kyseessä on ollut, kuten tavallisesti, ainoastaan suun julistus. Teoista lakiehdotuksessa ei näy minkäänlaisia jälkiä. Miten tämä välinpitämättömyys on vapaaehtoiskentällä tulkittava jääköön jokaisen itsensä ratkaistavaksi.
Mitä uutta – viranomaisvastuun ohella?
Mitä uutta lakiluonnos sitten sisältää, sopimuspalokuntien kannalta? Ei oikeastaan mitään. Rakenteeltaan perusteellisesti muokattu luonnos sisältää lukuisia yksittäisen ihmisen toimintaan vaikuttavia määräyksiä, mutta sopimuspalokunnilla on siitä niukasti haettavaa. Pykälä 25 mainitsee kuten voimassa oleva lakikin, että alueen pelastustoimella ”voi” olla alan toimijoiden kanssa sopimuksia. Hyvä niinkin, mutta ei mikään parannus. Laajennetun määritelmän mukaan tällaisina toimijoina voi palokuntayhteisöjen ohella olla myös ”muut pelastusalalla toimivat yhteisöt”, joita silloin myös kutsutaan ”sopimuspalokunniksi”. Lakiuudistusta onkin jo aktiivisesti markkinoitu meripelastusseuroille jonkinlaisena mullistavana uutuutena, ilmeisesti tietämättä, että palokuntasopimuksia vastaavia sopimuksia meripelastajien kanssa on jo kymmeniä vuosia ollut olemassa, ilman että määritelmiä olisi muutettu.
Pykälään 25 on vielä lisätty aivan uusi suora kielto antaa sopimuspalokunnille sellaisia tehtäviä, ”joihin liittyy merkittävää julkisen vallan käyttöä”. Esitöiden mukaan tällaisia ovat mm. jotkut valvontatehtävät, mutta muutoin jää epäselväksi, mitä kyseinen kohta on katsottava tosiasiallisesti tarkoittavan. Missä määrin kielto koskisi esim. tiettyjä yksikönjohtajapäivystyksiä ei selviä lakiluonnoksesta tai sen perusteluista. Hälytystilanteessa on vapaaehtoisilla kuitenkin edelleenkin ”pelastustyön johtajan valtuudet siihen saakka kunnes viranomainen saapuu” (34 §). Sepä vielä puuttuisi! Pykälään 34 on nyt sisällytetty erityinen huomautus siitä, että sopimuspalokuntaan kuuluva silloin toimii virkavastuun alaisena. Käsitteet ”viranomainen” ja ”virkavastuu” näyttävätkin olevan lakiehdotuksen laatijalle tärkeitä asioita, kun taas todellisessa kenttätyössä näillä yleensä ei sitten ole juuri minkäänlaista relevanssia. Mielenkiintoinen on se tosiasia, että Suomessa on ruvettu ”EU:iin viittaamalla” innokkaasti painottamaan, että vapaaehtoiset eivät ole mitään viranomaisia, kun taas vapaaehtoiset kolleegamme esim. Saksassa ovat nk. kunniaviranomaisia. Niin poikkeavalla tavalla voidaan samoja direktiivejä tulkita, jolloin kysymys lähinnä kuuluu: Kuka siitä hyötyykään?
Pieniä yksityiskohtia – suuret ongelmat säilyvät
Käsite ”pelastustoiminta” on supistettu jättämällä miehistön hälyttäminen ulkopuolelle (väestön hälyttäminen sen sijaan edelleenkin kuuluu tehtäviin, 32 §). Se joka tulevaisuudessa painaa ”palokalustoliiterin sireeniä” avun hälyttämiseksi hätätilanteessa saa tyytyä olemaan epäselvillä vesillä. Samaten on kai palokunnan oma sisäinen hälyttäminen asia, jota lainsäätäjä oikeastaan haluaisi tämän lakiehdotuksen mukaan pitää viranomaismonopolina (hätäkeskuslainsäädännössä asia on sitten haluttu tulkita päinvastaisesti!). Käytännössä tämä asia on enintään teoreettisenä mielenkiintoinen, mutta se kuvaa sitä, että lain valmistelussa kylläkin on pystytty toisarvoisten seikkojen pieniin yksityiskohtiin takertua. Ehkä juuri siksi ovatkin sitten suuret ongelmat jääneet vaille ratkaisua. Lakiehdotus ei käsitä minkäänlaisia käytännön välineitä sopimuspalokuntien olosuhteiden parantamiseksi. Mitään ei ehdoteta henkilöstökadon vähentämiseksi, vaan sen sijaan ehdotetaan joitakin mekanismejä, jotka väärin käytettyinä tekevät henkilöstön saatavuudesta entistäkin vaikeamman.
Kunto, osaaminen ja testausta
Pykälä 39 määrää, että se, joka kuuluu sopimuspalokuntaan ja osallistuu pelastustoimintaan, on velvollinen pitämään yllä sellainen kunto ja perusosaaminen joka vastaa tehtäviä. Tarvittaessa sisäasiainministeriö saisi antaa tasosta ja testauksista määräyksiä. Jos on sattunut seuraamaan sillä suunnalla käytyä joskus hyvinkin kaukana todellisuudesta liikkuvaa keskustelua ei voi suhtautua muuten kuin skeptisesti kyseisen tahon kykyyn asettaa edes jollain tavalla realistisia vaatimuksia.
Mikä on vapaaehtoispalokuntatoimintaa?
Vapaaehtoistoimintaa kuvataan samalla tavalla kuin voimassa olevassa laissakin, eli joillekin alan toimijoille jäänee edelleenkin epäselväksi, onko 51 § katsottava käsittävän myös sopimuspalokuntia, ja onko 52 § silloin tulkittava kainoksi toivomukseksi siitä, että niiden toimintaedellytyksiä pitäisi parhaamman kyvyn mukaan pyrkiä edistämään. Tässäkin tapauksessa sekavasta ja epätäydellisestä valmistelusta voitaneen vetää johtopäätös, että 51 § ei koske sopimuspalokuntia, mutta että 52 § mahdollisesti koskee. Olkoon miten tahansa, kaino toivomus jää käytännössä ainoastaan tyhjäksi korulauseeksi, joka ei velvoita mihinkään. Tätä kutsutaan joidenkin lainvalmistelijoiden keskuudessa ”nykyaikaiseksi lainsäädännöksi”. Kun tiedetään miten hampaaton jo ”vanhanaikainen” lainsäädäntö toistaiseksi on ollut, ei ole syytä asettaa kovin suuria odotuksia 52 §:n toimivuuden osalta. Se, kuten lainvalmistelun ensimmäisellä sivulla oleva täysin perusteeton väittämä, on kai lähinnä tarkoitettu ”myyntiargumentiksi” kun lakia yritetään saattaa luottamushenkilökäsittelyn läpi.
Työsuojelu, työkyky ja työterveyshuolto
Pykälä 54 on muistutus työturvallisuuslain onnettomasta muotoilusta (kts 738/2002: 4 § kohta 8) jokahan syntyi vahingosta, perustuen tietämättöyyteen todellisuuden olosuhteista. Samaa ei valitettavasti voida sanoa pelastuslakiehdotuksen pykälästä 53. Ehdotuksessaan SSPL totesi, että vapaaehtoishenkilöstön asema sellaisissa asioissa kuin työsuojelu, työterveyshuolto, työkyky ja työssä jaksaminen on epämääräinen ja usein ammattihenkilöstön asemaa heikompi, mistä syystä esitettiin, että alueen pelastustoimella olisi vastuu niistä. Työterveyshuollon asiantuntijat ovat aivan samaa mieltä, eli katsovat, että pelastuslaitoksilla on muita selvästi paremmat mahdollisuudet huolehtia siitä, että asiat ovat kunnossa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan sen sijaan lakiluonnos sisältää määräyksen, että työterveyshuollosta on oltava palokuntasopimuksessa maininta. Koska pelastuslaitokset harvoin ottavat tehtäväkseen sellaista, jolle ei ole laissa suoraa velvoitetta, on 53 §:n todennäköisin seuraus se, että palokuntayhdistyksille lankeaa vielä yksi lisävastuu sellaisesta, jonka luonne ja tarkoitus jää epäselväksi ja jonka hoitamiseen tarvittavia ylimääräisiä resursseja ei anneta. Käytännössä tästä ei hyödy kukaan, mutta sen sijaan määräys asettaa vielä yhden kiven yhdistyshallinnon muutenkin painavaan konttiin.
Valmistelukin sisältää ansoja
Pykälän 56 valmistelu sisältää vakavan, perustelutekstiin piilotetun vaaran. Valmistelussa todetaan, että pelastuslaitos maksaa koulutuksen ja samalla määrittää koulutustarpeen kunkin palokunnan toimintavalmiuden perusteella. Tämä on erittäin huonosti sopusoinnussa sen tavoitteen kanssa, että jälkikasvun ja henkilöstösaatavuuden varmistamiseksi tulisi pitkällä tähtäyksellä periaatteessa tarjota kaikille kiinnostuneille koulutusmahdollisuus. Kuristamalla koulutusta viittaamalla esimerkiksi ”tarpeeseen” tai ”taloudellisiin mahdollisuuksiin” voi taitamaton hallitsija myös ihan vahingosta aiheuttaa vapaaehtoistoiminnan jatkuvuudelle korjaamatonta haittaa. Ilmeisesti lainsäätäjälle on jäänyt täysin epäselväksi, että palokuntakoulutus on vapaaehtoishenkilöstön saatavuuden ehkä keskeisin tekijä, jolla pitkällä tähtäyksellä on huomattavasti laajempi vaikutus kuin yksinomaan päivittäisen osaamistarpeen tyydyttäminen. Elinikäinen kehittyminen lienee lainsäätäjälle tuntematon käsite, kun se sen sijaan kuuluu muun nyky-yhteiskunnan keskeisimpiin tunnusmerkkeihin.
Joitakin merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta suurin osa puuttuu
Korvauksien osalta ehdotus vastaa voimassa olevaa lakia, mutta ehdotus on modernisoitu siten, että pykälässä 104 puhutaan nyt ”ensivasteesta” eikä voimassa olevan lain tavoin ”sairaankuljetuksesta”. ”Vaatetuksen ja koristeellisuuden” osalta ministeriö varaa itselleen oikeuden antaa asetuksia. Muuta sopimuspalokuntien kannalta mielenkiintoista lakiehdotus ei valitettavasti sisällä. Siinä ei ole mitään käsitteiden täsmennyksiä, siinä ei ole johtamisvastuuta selkeyttävää osiota, siinä ei tarjota vapaaehtoisresurssien tehokkaampaa hyödyntämistä, eikä esitetä toimenpiteitä tai järjestelyitä henkilöstön saatavuuden, motivaation tai sitovuuden parantamiseksi. Ei esitetä työnantajille korvausta siitä menetyksestä, jonka osallistuminen hälytystoimintaan tuottaa. Ei esitetä vapaaehtoisten ja vakinaisten välistä tasavertaisuutta terveyteen, hyvinvointiin ja työkykyyn liittyissä asioissa. Edes virheellisten automaattihälytyksien sakotukseen (mistä SSPL huomautti) ei esitetä kunnollisia välineitä, kuten ei myöskään varautumista sääilmiöistä aiheutuviin poikkeuksellisiin pitkäaikaisiin operaatioihin. Ja laista saa edelleenkin turhaan hakea sen tosiasian selkeää hyväksyntää, että vapaaehtoiset muodostavat Suomen pelastustoimen erään elimellisen osan.
Perusteluiden ensimmäisen sivun katteettomasta väittämästä poiketen esitetty lakiluonnos ei 52 §:n kainoa toivomusta lukuun ottamatta miltään osin edes teoriassa myötävaikuta sopimuspalokuntien toimintaedellytyksien parantamiseen, vaan sen sijaan se saattaa pahimmassa tapauksessa niitä vieläkin heikentää. Kaiken kaikkiaan surkea esitys!
Kommentteja voi kuka tahansa jättää ministeriöön 31.12.2009 mennessä osoitteella sm.kirjaamo@intermin.fi .
Silvio Hjelt